Matka ranskalaiseen makumaailmaan
Ihastukseni italialaiseen keittiöön on ollut sen verran pikäaikaista ja vahvaa, että ranskalainen keittiö on jäänyt tuntemattomammaksi. Olen toki syönyt Helsingin ranskalaisissa ravintoloissa mielihyvin, mutta omaan keittiöön ranskalaiset reseptit eivät vain ole kantautuneet. Niinpä viisi päivää Champagnessa olivat mitä mainioin tilaisuus tutustua paitsi samppanjaan, myös ranskalaisen keittiön maailmaan.
Jos miettii, mitä päällimmäisenä jäi matkan ravintoloista mieleen, niin se, että ruoka oli varsin tuhtia ja lihapitoista. Pääruuan kylkeen tuli yleensä varmuuden vuoksi vielä pari-kolme perunaa, ettei vain jäisi nälkä ja kasvissyöjille oli yleensä vain yksi, tylsähkön kuuloinen annos listalla. Positiivista lihaisessa perinteessä on se, että tarjolla oli kaikkea muutakin kuin pihviä. Listan kallein annos saattoi olla kateenkorva ja muutenkin sisäelimet ja muut Suomessa hyljeksityt osat eläimestä, kuten porsaan sorkat ja vasikan pää, olivat ruokalistojen vakiovalikoimaa. Ranskassa ei selkeästi ole unohdettu sitä, että eläimessä on muutakin syötävää kuin fileet.
Päätinkin reissun seurauksena tehdä sisäelinten kunnianpalautuksen ainakin omassa keittiössäni. Meillä syötiin lapsuudessa maksaa, munuaisia ja sydäntä arkiruokana, mutta niin vain niiden käyttö on itseltänikin unohtunut. Näin se matkailu avartaa!
Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli henkilökunnan määrä ravintoloissa. Jokaisessa ravintolassa tuntui olevan melkein tuplamäärä henkilökuntaa Suomeen verrattuna, mikä mahdollisti hyvän ja henkilökohtaisen palvelun. Tarjoilijoilla oli usein myös harjaantunut silmä ihmisten suhteen eli palvelu oli iloisen rentoa ja jopa pilailevaa, jos vain itse heittäytyi mukaan tilanteeseen.
Sisämaan kaupungiksi Reimsin ravintoloissa oli hyvä ja laaja valikoima kalaa ja äyriäisiä, mistä on kiittäminen tietysti samppanjaa. Kaikki merestä nouseva kun on samppanjan luontaisin ruokakumppani. Aloitimmekin Reimsin kulinaarisen tutkimusmatkan satavuotiaasta Cafe de la Paix'sta, joka on erikoistunut mereneläviin.
Jo sisäänkäynti sai veden nousemaan kielelle, kun eteisen lasi-ikkunasta näki suoraan valtavalle jääpedille, joka oli täynnä merenherkkuja. Tusina ostereita, neljää eri sorttia, alle 30 euroa oli tarjous, josta ei kertakaikkiaan voinut kieltäytyä. Osterit olivat kookkaita ja herkullisia, mutta ensi kerralla otan kyllä samaa kuin naapuripöytä. Saimme nimittäin hienon oppitunnin siitä, miksi ranskalainen ruokakulttuuri on niin elinvoimainen.
Naapuripöydässämme istui nuori pariskunta pienen lapsensa kanssa ja heille tuotiin jättimäinen vati, jossa jäämurskapedillä lepäili kaikki kuviteltavissa oleva, mitä merenpohjalla ryömii. Ei puhettakaan, että lapselle olisi tilattu nauravia nakkeja vaan hän osallistui aikuisten kanssa vadin tyhjentämiseen onkien asiantuntevasti simpukoita ja kuningaskotiloita kuoristaan.
Pääruokina tarjotut kampasimpukat ja rauskunsiipi olivat herkullisia, vaikka jokainen itseään kunnioittava italialainen olisikin vetänyt herneet nenään kampasimpukoiden lisukkeena tarjotusta ylikypsästä tryffelirisotosta. Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, että moni rauskulaji on uhanalainen, joten tämä rauskuateria taisi jäädä minun osaltani ensimmäiseksi ja viimeiseksi.
Cafe de la Paix'n tyyli on tehdä reilua ruokaa hyvistä raaka-aineista ilman turhaa hifistelyä. Jälkiruuaksi tilaamani jäätelöannoksen ulkonäkö oli suoraan 80-luvulta, mutta en muista, että olisin koskaan ennen pysähtynyt kesken jälkiruuan huokailemaan lusikka suussa ihan vain sen takia, että vaniljajäätelö on niin hyvää!
Ravintolan palvelu oli rennon ystävällistä ja tuntui siltä, että joka ikinen ravintolan työntekijä tuntui olevan ilahtunut siitä, että juuri me olimme päättäneet illastaa siellä.
Alkuruokamme olivat luokkaa "ihan ok". Parasta omassa annoksessani oli valkoisen parsan kastikkeena tarjoiltu samppanjasabayon. Hämmentävästi parsat oli kuorittu sen verran huolimattomasti, että ne olivat jääneet säikeisiksi. Samanlainen stiplu oli käynyt pääruokana tarjotun kuhan kanssa. Kuhan kypsyysaste oli täydellinen, se oli läpikypsä, mutta mehevä ja sen seurana tarjottu viinirypälemehu-sinappikastike oli erinomaista. Nautintoa kuitenkin vähensivät kalaan jääneet ruodot ja suomut. Ehkä keittiössä oli kiire, mutta tämän tason paikassa ei näin pitäisi käydä.
Kiireen ilmapiiri tuntui leimaavan oikeastaan koko iltaa. Palvelu oli äärimmäisen loppuun asti hiottua, mikä tarkoitti sitä, että tarjoilijat suihkivat edestakaisin, ruokalajit kiidätettiin nopeasti pöytään ja tyhjät lasit ja lautaset katosivat pöydästä salamannopeasti. Tästä kaikesta tuli itselle sellainen olo, että pitäisikö minunkin syödä nopeammin, etten hidastaisi prosessia.
Vaikka ruoka oli hyvää, kokonaisuutena illasta jäi fiilis, että kaikki oli tosi hyvin harjoiteltua ja loppuunvietyä, mutta myös todella persoonatonta. Kaikki olivat ystävällisiä, hymyilivät ja kuuntelivat toiveita, mutta toisaalta palvelussa ei ollut mitään henkilökohtaista. Kymmeneen mennessä sali oli saatu jo melkein tyhjennettyä vieraista, koska illan kattaus oli viety tehokkaasti alusta loppuun. Huippuhotellin huippuunsa harjoiteltu ilta, mutta jotain jäi puuttumaan.
Ensimmäisenä pöytään tuli keittiön tervehdyksenä taivaallisen hyvä huhtasienikeitto ja maukas tonnikalatahna. Alkupalana tarjoillun valkoisen parsan tryffelikastikkeessa ei ollut tryffeliä säästelty. Alkupalojen jälkeen tuli pienen pieni pallo sitrus-basilikajäädykettä raikastamaan suuta ennen pääruokaa.
Pääruuan jälkeen koitti ehkä kuitenkin se suurin elämys, kun pöydän viereen tuotiin valtava kärryllinen juustoja. Juustovalikoiman laajuus oli suunnilleen samaa luokkaa kuin hyvässä herkkukaupassa ja oli todella vaikea valita mieluisimmat juustot, etenkin kun niiden nimet eivät sanoneet yhtään mitään, mutta henkilökunnan ammattitaitoisella avustuksella siitäkin selvittiin. Kieltämättä osa juustoista näytti joltain, jota löytyy kosteusvaurioisesta välipohjasta, mutta maut olivat upeita.
Jälkiruuat olivat taivaallisia, jossain mielessä jopa nimiensä puolesta vai mitä sanotte annoksesta nimeltään La Religieuse revisitée Violette et Fraises Gariguettes?
Mansikoiden ja orvokkirakeiden makuyhdistelmä oli täydellinen ja annos oli niin kaunis, että oli suorastaan sääli syödä se.
Digestiiviksi ravintolassa oli tarjolla pitkä rivi vuosikerta-armanjakkeja aina 50-luvun lopulta alkaen.
Kun aterian päätteeksi intouduimme kehumaan tarjoilijalle, että illallinen oli reissumme paras ateria, hän kysyi täysin vakavalla naamalla, olimmeko kenties juuri tulleet kaupunkiin.
Kylmätiskeissä on tarjolla upeita ranskalalaisia juustoja ja leikkeleitä. Juustojen ulkonäkö on parasta ranskalaista laatua eli vihreitä ja harmaita klönttejä, mutta meille samppanjalasin ohessa tarjottu herkullinen Comte-juusto oli huomattavasti tutumman näköinen.
Paikan isäntä todella tuntee omat tuotteensa sekä selvästi arvostaa laatua ja tuotteiden tuottajia ja valmistustapaa. Saimme herkullisen ankkaconfit'n kyytipoikana mielenkiintoisen luennon samppanjasta ja sen pientuottajista ja suurtuottajista. Au bon manger on ehdottomasti pakollinen käyntikohde Reimsissä jokaiselle, joka rakastaa hyviä juustoja, leikkeleitä tai viiniä.
Reimsistä lähtöpäivämme lounaspaikaksi valikoitui melko sattumanvaraisesti Au Petit Comptoir. Alkupalaksi valitsemani kylmä kalahyytelö oli herkullinen muistutus siitä, että kalahyytelöt ovat aivan suotta unohdettu kenties hieman vanhanaikaisina ja mieheni pääruuaksi valitsema grillattu vasikan ulkofilepihvi oli yksi parhaista ulkofilepihveistä, mitä olen ikinä maistanut. Oman pääruokani, uppopaistetun koljan lisukkeena oli kaunis ja herkullinen artisokkaclafoutis. Clafoutis on käytännössä pannukakku eli superhelppo tehdä, joten tämän suolaisen version aion ottaa käyttöön omassa keittiössäni sopivan tilaisuuden tullen.
Kun olimme jo tekemässä lähtöä näin, kun tarjoilija toi läheiseen pöytään pienen priimuskeittimen ja paistinpannun ja taitavasti liekitti jonkun onnellisen jälkiruokaohukaiset. Tiedän jo siis, mitä haluan seuraavalla kerralla jälkiruuaksi!
Odotukset La Grillade Gourmandia kohtaan olivat todella korkealla. Olihan peräti kaksi tuttavaani sanonut, että jos menemme Epernayhin, meidän pitää ehdottomasti käydä siellä.
Ilta lähtikin liikkeelle todellä miellyttävästi, kun paikan isäntä ja emäntä vastaanottivat meidät ovella ja kättelivät tervetulleeksi sillä välin, kun tarjoilija huolehti meidän takkimme säilöön ja meidät pöytään odottamaan.
Ravintolan ruokalista ei ole pitkä ja sen ruuat ovat varsin perinteisiä. Varmaankin juuri perinteisyys sai meidät valitsemaan alkuruuaksi puoli tusinaa etanaa ja pääruuaksi avotulella paistettuja vasikan munuaisia. Munuaisia kun ei Suomessa saa juuri mistään, ainakaan avotulella paistettuina. Vasikan munuaiset olivat upean makuisia, niissä oli avotulen aromi ja täydellinen kypsyysaste.
Jälkiruuat olivat ihastuttavan perinteisiä nekin. Suklaafondantin sisus oli juuri niin syntisen valuvaa kuin pitää ja nougatjäätelöannos marenkeineen ja kuumine suklaakastikkeineen oli sisäisen lapseni unelmien täyttymys.
Palvelu oli koko illan todella ystävällistä ja isäntä kävi vielä aterian päätteeksi kysymässä, oliko iltamme ollut onnistunut. Poistuimme ravintolasta onnellisina ja hyvin syöneinä. Ällistyttävintä oli, että kaikki tämä herkuttelu maksoi samppanjoineen kahdelta hengeltä vain 148 euroa! Täällä, jos jossain sai todella vastinetta rahoilleen.
Jos miettii, mitä päällimmäisenä jäi matkan ravintoloista mieleen, niin se, että ruoka oli varsin tuhtia ja lihapitoista. Pääruuan kylkeen tuli yleensä varmuuden vuoksi vielä pari-kolme perunaa, ettei vain jäisi nälkä ja kasvissyöjille oli yleensä vain yksi, tylsähkön kuuloinen annos listalla. Positiivista lihaisessa perinteessä on se, että tarjolla oli kaikkea muutakin kuin pihviä. Listan kallein annos saattoi olla kateenkorva ja muutenkin sisäelimet ja muut Suomessa hyljeksityt osat eläimestä, kuten porsaan sorkat ja vasikan pää, olivat ruokalistojen vakiovalikoimaa. Ranskassa ei selkeästi ole unohdettu sitä, että eläimessä on muutakin syötävää kuin fileet.
Päätinkin reissun seurauksena tehdä sisäelinten kunnianpalautuksen ainakin omassa keittiössäni. Meillä syötiin lapsuudessa maksaa, munuaisia ja sydäntä arkiruokana, mutta niin vain niiden käyttö on itseltänikin unohtunut. Näin se matkailu avartaa!
Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli henkilökunnan määrä ravintoloissa. Jokaisessa ravintolassa tuntui olevan melkein tuplamäärä henkilökuntaa Suomeen verrattuna, mikä mahdollisti hyvän ja henkilökohtaisen palvelun. Tarjoilijoilla oli usein myös harjaantunut silmä ihmisten suhteen eli palvelu oli iloisen rentoa ja jopa pilailevaa, jos vain itse heittäytyi mukaan tilanteeseen.
Cafe de la Paix
 |
| Ei uskoisi, että olemme sisämaan ravintolassa. |
Sisämaan kaupungiksi Reimsin ravintoloissa oli hyvä ja laaja valikoima kalaa ja äyriäisiä, mistä on kiittäminen tietysti samppanjaa. Kaikki merestä nouseva kun on samppanjan luontaisin ruokakumppani. Aloitimmekin Reimsin kulinaarisen tutkimusmatkan satavuotiaasta Cafe de la Paix'sta, joka on erikoistunut mereneläviin.
Jo sisäänkäynti sai veden nousemaan kielelle, kun eteisen lasi-ikkunasta näki suoraan valtavalle jääpedille, joka oli täynnä merenherkkuja. Tusina ostereita, neljää eri sorttia, alle 30 euroa oli tarjous, josta ei kertakaikkiaan voinut kieltäytyä. Osterit olivat kookkaita ja herkullisia, mutta ensi kerralla otan kyllä samaa kuin naapuripöytä. Saimme nimittäin hienon oppitunnin siitä, miksi ranskalainen ruokakulttuuri on niin elinvoimainen.
Naapuripöydässämme istui nuori pariskunta pienen lapsensa kanssa ja heille tuotiin jättimäinen vati, jossa jäämurskapedillä lepäili kaikki kuviteltavissa oleva, mitä merenpohjalla ryömii. Ei puhettakaan, että lapselle olisi tilattu nauravia nakkeja vaan hän osallistui aikuisten kanssa vadin tyhjentämiseen onkien asiantuntevasti simpukoita ja kuningaskotiloita kuoristaan.
Pääruokina tarjotut kampasimpukat ja rauskunsiipi olivat herkullisia, vaikka jokainen itseään kunnioittava italialainen olisikin vetänyt herneet nenään kampasimpukoiden lisukkeena tarjotusta ylikypsästä tryffelirisotosta. Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, että moni rauskulaji on uhanalainen, joten tämä rauskuateria taisi jäädä minun osaltani ensimmäiseksi ja viimeiseksi.
Ravintolan palvelu oli rennon ystävällistä ja tuntui siltä, että joka ikinen ravintolan työntekijä tuntui olevan ilahtunut siitä, että juuri me olimme päättäneet illastaa siellä.
Brasserie Le Jardin
Seuraavalle illalle olimme varanneet pöydän hieman fiinimmästä paikasta eli kaupungin korkeatasoisimman hotellin Les Crayéresin kakkosravintola Le Jardinistä. Sisääntullessa noin puoli tusinaa ihmistä tervehti meitä välittömästi, takkimme kiikutettiin pikaisesti talteen ja meidät ohjattiin omaan pöytäämme. Ravintolan lista on aika lyhyt niin kuin brasseriessa kuuluukin. Tavisbrasseriesta poiketen Le Jardinissä tosin on oma sommelier, joka tuli ruokatilauksen jättämisen jälkeen auttamaan viinin valinnassa. |
| Le Jardinin kuha-annoksen pleittaus oli suorastaan hämmästyttävän vanhanaikainen - ja ruma. |
Alkuruokamme olivat luokkaa "ihan ok". Parasta omassa annoksessani oli valkoisen parsan kastikkeena tarjoiltu samppanjasabayon. Hämmentävästi parsat oli kuorittu sen verran huolimattomasti, että ne olivat jääneet säikeisiksi. Samanlainen stiplu oli käynyt pääruokana tarjotun kuhan kanssa. Kuhan kypsyysaste oli täydellinen, se oli läpikypsä, mutta mehevä ja sen seurana tarjottu viinirypälemehu-sinappikastike oli erinomaista. Nautintoa kuitenkin vähensivät kalaan jääneet ruodot ja suomut. Ehkä keittiössä oli kiire, mutta tämän tason paikassa ei näin pitäisi käydä.
Kiireen ilmapiiri tuntui leimaavan oikeastaan koko iltaa. Palvelu oli äärimmäisen loppuun asti hiottua, mikä tarkoitti sitä, että tarjoilijat suihkivat edestakaisin, ruokalajit kiidätettiin nopeasti pöytään ja tyhjät lasit ja lautaset katosivat pöydästä salamannopeasti. Tästä kaikesta tuli itselle sellainen olo, että pitäisikö minunkin syödä nopeammin, etten hidastaisi prosessia.
Vaikka ruoka oli hyvää, kokonaisuutena illasta jäi fiilis, että kaikki oli tosi hyvin harjoiteltua ja loppuunvietyä, mutta myös todella persoonatonta. Kaikki olivat ystävällisiä, hymyilivät ja kuuntelivat toiveita, mutta toisaalta palvelussa ei ollut mitään henkilökohtaista. Kymmeneen mennessä sali oli saatu jo melkein tyhjennettyä vieraista, koska illan kattaus oli viety tehokkaasti alusta loppuun. Huippuhotellin huippuunsa harjoiteltu ilta, mutta jotain jäi puuttumaan.
Anna-S
Onneksi seuraavan illan ravintola oli tunnelmaltaan aivan erilainen. Anna-S on hieman Reimsin ydinkeskustan ulkopuolella, mutta ehdottomasti kävelymatkan arvoinen paikka. Majapaikkamme isäntä suositteli ravintolaa meille ja myös nettiarvioiden perusteella odotuksemme olivat korkealla. Täytyy sanoa, että paikka ylitti odotuksemme huolimatta siitä, että pääruuaksi tarjottu vasikan noisetti oli paistettu liian kypsäksi. |
| Anna-S:n etanat olivat herkullisia ja ne tarjoiltiin söpöistä pienistä savikupeista. |
Pääruuan jälkeen koitti ehkä kuitenkin se suurin elämys, kun pöydän viereen tuotiin valtava kärryllinen juustoja. Juustovalikoiman laajuus oli suunnilleen samaa luokkaa kuin hyvässä herkkukaupassa ja oli todella vaikea valita mieluisimmat juustot, etenkin kun niiden nimet eivät sanoneet yhtään mitään, mutta henkilökunnan ammattitaitoisella avustuksella siitäkin selvittiin. Kieltämättä osa juustoista näytti joltain, jota löytyy kosteusvaurioisesta välipohjasta, mutta maut olivat upeita.
 |
| Mesdames et messieurs, La Religieuse revisitée Violette et Fraises Gariguettes |
Mansikoiden ja orvokkirakeiden makuyhdistelmä oli täydellinen ja annos oli niin kaunis, että oli suorastaan sääli syödä se.
Digestiiviksi ravintolassa oli tarjolla pitkä rivi vuosikerta-armanjakkeja aina 50-luvun lopulta alkaen.
Kun aterian päätteeksi intouduimme kehumaan tarjoilijalle, että illallinen oli reissumme paras ateria, hän kysyi täysin vakavalla naamalla, olimmeko kenties juuri tulleet kaupunkiin.
Iloisia yllätyksiä lounailla
Aina ei tarvitse mennä edes ravintolaan kokeakseen ruokaelämyksiä. Au bon manger on herkkukauppa, jossa on kymmenisen asiakaspaikkaa lounasvieraille. Kaupassa on mielenkiintoinen viinivalikoima ja yllättävän paljon viinejä muualta kuin Ranskasta. Tietenkin kaupassa on myös huolellisesti valittu valikoima samppanjoita pientuottajilta ja omistajan mukaan jopa 95 % viineistä on tavalla tai toisella luomua.Kylmätiskeissä on tarjolla upeita ranskalalaisia juustoja ja leikkeleitä. Juustojen ulkonäkö on parasta ranskalaista laatua eli vihreitä ja harmaita klönttejä, mutta meille samppanjalasin ohessa tarjottu herkullinen Comte-juusto oli huomattavasti tutumman näköinen.
Paikan isäntä todella tuntee omat tuotteensa sekä selvästi arvostaa laatua ja tuotteiden tuottajia ja valmistustapaa. Saimme herkullisen ankkaconfit'n kyytipoikana mielenkiintoisen luennon samppanjasta ja sen pientuottajista ja suurtuottajista. Au bon manger on ehdottomasti pakollinen käyntikohde Reimsissä jokaiselle, joka rakastaa hyviä juustoja, leikkeleitä tai viiniä.
Reimsistä lähtöpäivämme lounaspaikaksi valikoitui melko sattumanvaraisesti Au Petit Comptoir. Alkupalaksi valitsemani kylmä kalahyytelö oli herkullinen muistutus siitä, että kalahyytelöt ovat aivan suotta unohdettu kenties hieman vanhanaikaisina ja mieheni pääruuaksi valitsema grillattu vasikan ulkofilepihvi oli yksi parhaista ulkofilepihveistä, mitä olen ikinä maistanut. Oman pääruokani, uppopaistetun koljan lisukkeena oli kaunis ja herkullinen artisokkaclafoutis. Clafoutis on käytännössä pannukakku eli superhelppo tehdä, joten tämän suolaisen version aion ottaa käyttöön omassa keittiössäni sopivan tilaisuuden tullen.
Kun olimme jo tekemässä lähtöä näin, kun tarjoilija toi läheiseen pöytään pienen priimuskeittimen ja paistinpannun ja taitavasti liekitti jonkun onnellisen jälkiruokaohukaiset. Tiedän jo siis, mitä haluan seuraavalla kerralla jälkiruuaksi!
La Grillade Gourmand
 |
| Tämä on viinilista! Onneksi meillä oli apuna ravintolan sommelier, joka löysi täydellisen samppanjan munuaisille. |
Ilta lähtikin liikkeelle todellä miellyttävästi, kun paikan isäntä ja emäntä vastaanottivat meidät ovella ja kättelivät tervetulleeksi sillä välin, kun tarjoilija huolehti meidän takkimme säilöön ja meidät pöytään odottamaan.
Jälkiruuat olivat ihastuttavan perinteisiä nekin. Suklaafondantin sisus oli juuri niin syntisen valuvaa kuin pitää ja nougatjäätelöannos marenkeineen ja kuumine suklaakastikkeineen oli sisäisen lapseni unelmien täyttymys.
Palvelu oli koko illan todella ystävällistä ja isäntä kävi vielä aterian päätteeksi kysymässä, oliko iltamme ollut onnistunut. Poistuimme ravintolasta onnellisina ja hyvin syöneinä. Ällistyttävintä oli, että kaikki tämä herkuttelu maksoi samppanjoineen kahdelta hengeltä vain 148 euroa! Täällä, jos jossain sai todella vastinetta rahoilleen.
Kommentit
Lähetä kommentti